Jo joutui armas aika, aika kissanpentujen

Kevät lähenee, ja kohta somen kissaryhmät ovat täynnä toistaan suloisempia pentukuvia. Sinä, joka olet hankkimassa kissanpentua, mitä asioita arvotat tärkeiksi? Pennun terveyttä? Kivaa ulkonäköä, tai sopivaa luonnetta? Millaista roolia määrittelee kissan helppo saatavuus, entä hinta? Onko sinulle painoarvoa sillä, onko emon ja isän taustoja tutkittu, tai onko pentu rokotettu, sirutettu, säännöllisesti madotettu? Onko merkitystä sillä, ellei isästä ole tietoa? Millaisen roolin sinun valinnassasi saa se, millainen on emon terveys, ja kysytkö, miksi pennut on teetetty, ja kuinka monta pentuetta emolla on ollut? 

Pentujen kysyntä on kasvanut parin vuoden aikana, erityisesti koronan aikana, aivan valtavasti. Kissakeskusteluissa on luotu kollektiivinen harha, että pennut loppuvat kesken, ja joka vuosi loppukeväästä nousee yhteisöllinen somepaniikki: missään ei ole enää pentuja. Hysteria nousee yleensä silloin, kun somen kissaryhmissä aletaan jakamaan kevään ensimmäisiä pentukuvia, mutta, jolloin pentuja ei oikeasti ole juuri missään vielä lähelläkään luovutusikää. Ja tähän paniikkiin on helppo tarttua jokaisen, joka tahtoo tehdä pennuilla rahaa: päästetään kissa pihalle tiinehtymään, ja kohta voidaan alkaa ottaa vastaan varauksia vastasyntyneistä. Loppukesästä ollaankin sitten ongelmissa, kun pentuja on, jälleen kerran, joka paikassa aivan liikaa. Silloin niitä alkaa yhdistyksiinkin ylijäämäpentuina päätyä, kun pentueiden viimeisiä ei saatu myytyä. Puhumme tällaisissa tapauksissa aina emon leikkauttamisesta, toisinaan tarjoamme siihen apuakin. Kuitenkin aika usein emo jää silti leikkauttamatta. Tiedätkö miksi? Siksi, että ne muut pennut menivät kuitenkin ihan kivalla rahalla kaupan, ja tää yksi vaan jäi. Ei kannata leikkauttaa, koska niistä saa kuitenkin ihan hyvän taskurahan. Ensi kesänä sitten uudelleen.

Alle viikon ikäisiä kissanpentuja, joilla on vielä kuukausia matkaa luovutusikään.

Seuraava tarina on tosi. Yksittäinen, mutta valitettavan tavallinen. Kotona, lapsiperheessä, perushyvällä hoidolla ja isolla rakkaudella elänyt kissa synnytti yksi, usein kaksi pentuetta joka vuosi yhdentoista vuoden ajan. Koska asuivat maalla ja kissa ulkoili vapaana, löytyi aina kolli, joka nartun astui. Pennut hoivattiin rakkaudella ja huolenpidolla ja etsittiin niille aina uudet kodit, pikkurahalla, eli ei edes eurojen kiilto silmissä. Ihmiset olivat kivoja, kissoista selvästi tykättiin. Pentutehtailua? No ei tulisi mieleenkään, kenellekään, kissoillahan oli hyvä olla. Leikkauttamisesta puhuttiin lukuisia kertoja, mutta koska pennuille löytyi aina kodit, sitä en nähty tarpeelliseksi. Paitsi että kun tekee pennut yhdentoista vuoden ajan kaksi kertaa vuodessa, on kissa kohtuuttoman kovilla. Ja niin kuoli kovin hoikka, jatkuvasti imettävä emo lopulta viimeiseen tiineyteen, kun jatkuvista tiineyksistä hapertunut kohtu repesi. Sen elämäkään ei kovin luksusta näin kokonaisuudessaan ollut, vaikka se kehräsi silittäessä ja tykkäsi ihmisistään. Lopulta se oli täysipäiväinen synnytystehdas koko elämänsä.

Jos itse olisin pentua hankkimassa, enkä itse toimisi eläinsuojeluyhdistyksessä, mietin vain, ymmärtäisinkö itse, mikä vastuu minulla on osana tällaisen toiminnan jatkumista. Otan pennun, rakastan sitä ja hoidan sen hyvin - mutta millä hinnalla? Tiedänkö oikeasti, haluanko tietää, haluanko selvittää, pystynkö selvittämään, miten sen emo oikeasti voi ja millä hinnalla emo pentuja vuosikausia maailmaan puskee? Tarina oli todellinen, yksittäinen, mutta ei ollenkaan harvinainen. Niin kauan, kun pentuja menee kuumille kiville, niin kauan on myös heitä, ihan tosi hyviä ja kivoja ihmisiä, jotka myös ymmärtämättömyyttään pennuttavat emoja vuodesta toiseen emon kärsimyksestä piittaamatta tai sitä ymmärtämättä. Ja se on niin surullista siinä pentubuumissa, jossa ihmisen on tärkeintä saada se pentu, ei niinkään se, mistä se pentu tulee ja onko itse osa ongelmaa, ehkä tietämättäänkin.

Eläinsuojeluyhdistyksellä hyvässä hoidossa kasvaneita alle luovutusikäisiä pentuja.

Kun tarkastellaan kissan arvoa, ei kyse ole vain siitä, saako ihminen pennun "jostain", ja pitääkö hän itse sitä hyvin. Ongelma on se, että kotikissojen pennuttaminen on aika harvoin kovin vastuullisesti hoidettua. Koirien yleisesti muotoillut pentutehtailun kuvaukset eivät välttämättä osu kissoihin, eikä pentutehtailija ole vain se, joka myy pennun parkkipaikalla takakontista, tai jonka emoa et näe. Yhtä lailla hän, joka tuuppaa kissaryhmät täyteen söpöjä pentukuvia, voi olla pennuttanut kissansa tavalla, joka ei ole kovinkaan eettinen.

Valitettavasti hyvin harva tutkituttaa emoa ja isää millään tavalla ennen pennutusta, ja usein pentujen isää ei edes tiedetä. Sisäsiittoisuus mielletään populaatioiden ongelmaksi, mutta sitä on kyllä varsin paljon myös kotipennutuksissa. Kotipennutusten pentuja erittäin harvoin luovutetaan rokotettuna, ei juuri koskaan fiv/felv –testattuna tai leikattuna, hyvä jos hätinä kertaalleen madotettuna. Lisäksi pennutus on liian usein kuin lasten leikkiä, jossa kananmunista haudotaan tipuja ja mietitään sitten, mitä sille elävälle eläimelle pitää tehdä, jos haudonta onnistuukin. Kissa kyllä saatetaan tiineeksi, mutta liian usein edes perusasioista ei oteta selvää ennen kuin kissa jo synnyttää. Kissaryhmät ovat kesäisin täynnä kysymyksiä siitä, mitä pitää tehdä, kun kissa synnyttää, kauanko synnytys saa kestää, mitä tehdä, kun pentu ei juo, mitä tehdä, kun emo ei hoidakaan. Mitä häh, ei täältä mistään saa äidinmaidonkorviketta, eikä mulla ole rahaa viedä synnytyksen pieleen mennessä kissaa eläinlääkäriin, ei ole kyytiä eikä päivystävää lähimaillakaan. Pentuja kuolee, kun niille ei osata tehdä mitään, ja sitten todetaan sydänten ja itkuemojien kera somepäivityksessä, että kissavauvat eivät olleet elinkelpoisia, vaikka suurin osa olisi todennäköisesti oikeanlaisessa hoidossa hyvin pienellä avulla päässyt elämänsyrjään kiinni.

Joskus pienet pennut tarvitsevat ihmisen apua päästäkseen elämän syrjästä kiinni.

Jos olisin pentua etsimässä, minulle olisi merkittävä arvo se, että hankin kissan toimijalta, jonka toimintamallin näen eettiseksi – oli kyse sitten yksityisestä ihmisestä tai isommasta toimijasta. Ellen sellaisen selvittämiseen pystyisi, olisin mieluummin ilman kissaa kuin tukisin toimintaa, joka saattaa tuottaa kärsimystä jollekin toiselle eläimelle. Jokaisen pennun takana on myös emo ja sisarukset. Miten niille käy? Onko jonkun niiden kohtalo olla sijaiskärsijä siinä, että minä ja pari muuta ihmistä saimme sen niin toivomamme pennun itsellemme? Että minä kissankaipuussani tuin sitä, ettei emoa edes kannata leikata, koska pennuista saa mukavasti euroja kyllä taas jatkossakin, mutta jäljelle jäi se yksi sisarus, jolle ei paikkaa ollutkaan. Joskus sen ylijäämäsisaruksen tarina on onnellinen ja se päätyy yhdistykselle, joskus se taas päätyy jätepentuna kuoppaan. Entä emo? Leikkautettiinko se ehkä sen yhden tai toisen suunnitellun tai vahinkopentueen jälkeen, vai jäikö se tekemään rajattomasti lisää pentueita – ja jos jäi, miten luulen sen voivan jatkuvien tiineyksien jälkeen elävänä synnytyskoneena?

 

Onnekkaita, eläinsuojeluyhdistykselle hyvään hoitoon päässeitä pentuja.

Kysynkin siis uudelleen, mikä sinulle on tärkeää kissanpentua etsiessäsi? Entä, miten pystyt selvittämään, miten eettisesti sinun pentusi on tähän maailmaan tullut? Ihan oikeasti – pyydän: mieti, millaisia valintoja teet, kun kissaa hankit – mistä hankit, milloin hankit ja millaista toimintaa sillä tuet. Pahimmassa pentukuumeessakin pyydän miettimään, haluatko olla osa julmuuden jatkumista. Ole niin kiltti äläkä anna oman kissankaipuusi ajaa etiikan ohi, koska se on isossa kuvassa yhtä kuin jonkun eläimen kärsimys.

 

Kissan arvo syntyy jokaisesta valinnasta. Sinun valintasi saattaa joko olla osa ratkaisua, tai ylläpitää samaa ongelmaa. Millaisen valinnan teet?

 

Elina Kataja

Kirjoittaja toimii Kissankulma ry:n aktiivina ja sijaiskotina. Sijaiskodin arkea pääsee seuraamaan Facebookista Katajankulmalaiset –sivuilta www.facebook.com/katajankulmalaiset