Kissapopulaatio omassa pihapiirissä

90-luvun alkupuolella maatilalla oleva kissapopulaatio ei ollut lainkaan ihmetystä herättävä asia. Se oli normaalia, ja niissä asuvat kissat olivat pääosin työkissoja. Siitä ajasta on jo 30 vuotta, mutta yhä edelleen osa ihmisistä on jäänyt kissanpidon sekä kissatiedon suhteen sinne menneisyyteen. Heille kissapopulaatio pihapiirissä ei ole edelleenkään mitenkään negatiivinen asia, vaikka sitä sen pitäisi ehdottomasti olla.

Standardit kissanpitoon ovat muuttuneet. Se mikä aiemmin nähtiin eläinrakkautena ja huolenpitona on nykyisen tiedon, ymmärryksen, eläinten arvostuksen ja eläinlääketieteen kehityttyä eläinsuojelullisesti kestämätöntä.

Ollaan 80- ja 90-lukujen taitteessa. Isoäitini koki olevansa eläinrakas ihminen, ja niin ajattelivat myös muut hänen ympärillään olleet ihmiset. Hän halusi vastuullaan oleville eläimille pelkkää hyvää. Hän kosketti eläimiä hellästi, valvoi mahdollisuuksien mukaan synnyttävien ja sairaana olevien eläinten vierellä. Lopetuskuntoisia eläimien ei annettu kärsiä vaivoissaan, ja eläinlääkäri kävi paikalla säännöllisesti. Myös eläimet saivat sellaista hoitoa mikä siinä ajassa oli vakio - kannattaa muistaa, että eläinlääketiede ja toimenpiteet, joita eläimille tehdään ovat muuttuneet valtavasti 30-35 vuodessa. Esim. kissa oli monille eläinlääkäreillekin monesti “eksoottinen” hoidettava.

Eläimet myös pitivät isoäidistäni. Isoäitini ollessa lomalla eläimet eivät selkeästi olleet tyytyväisiä vaihtuneeseen ruokkijaan ja huolehtijaan. Isoäitini ääni yhdistettynä ruoka-astian ääneen sai eläimet saapumaan paikalle, minun ruoka-aikakuulutukseen vastattiin ihan eri innolla. 

Isoäitini oli myös kissapopulaation ruokkija. Eli nykymielipiteen mukaan uhkailua ansaitseva eläinrääkkääjä, jos lukee eläinsuojeluyhdistysten somepostausten kommetteja. (Dewi ei hyväksy uhkailua, se ei edistä asioita tai paranna yhdenkään kissan oloja.)

Isoäitini pihapiirissä eli arviolta 15-20 kissaa, pentujen kanssa enemmänkin. Kissojen määrää ei rajoitettu esim. leikkauttamalla isoa osaa kissoista. 90-luvulla kissojen leikkauttaminen maaseudulla ei ollut yleistä, sillä se koettiin monesti kalliiksi ja uskottiin laajasti, että leikattu kissa olisi huonompi hiirikissa. Myös uskomukset siitä ettei alle vuoden ikäistä kissaa voi leikata ja että kissan olisi hyvä saada ainakin yhdet pennut elivät voimakkaasti. Isoäitinikin perheessä enemmänkin kissojen määrään pyrittiin vaikuttamaan pentujen myymisellä sekä pentujen ja selkeästi kipeiden kissojen lopettamisella.

Silloin tällaiselle kissanpidolle oli laaja hyväksyntä niin sukulaisten, naapureiden ja tuttujen kesken, maalla kun oltiin ja navettakissoja tarvittiin. Kun pennuille alettiin etsiä koteja moni halusi juuri maalla kasvaneen reippaan kissanpennun, jos haussa ei ollut rotukissaa. Nykyään monet kissoja etsivät ovat onneksi valveutuneempia. 

Aina osa pennuista jäi löytymättä luonnosta, tai ne villiintyivät niin, ettei niiden kiinni saaminen ollut mahdollista. Jäljelle jääneet pennut pitivät populaation elinvoimaisena. Muistan yhdenkin kesän kuinka seurasimme ulkovarastossa olleeseen halkopinoon syntynyttä pentuetta. Ne olivat äärettömän uteliaita karvakeriä, mutta ilman jatkuvaa ihmisen läsnäoloa niistä tuli epäileväisiä ihmistä kohtaan ja luovutusikäisinä (tuohon aikaan 8 viikkoa) niitä oli turha edes yrittää saada kiinni käsipelillä. 

Samaan aikaan sisätiloissa yksi isoäitini lempikissoista hoiti kollin kanssa yhteisiä pentujaan, ja ne madotettiin ja sosiaalistettiin viimeisen päälle. Lapsena en edes kiinnittänyt huomiota tähän eriarvoisuuteen eikä se selkeästi vaivannut myöskään aikuisia, vaan se oli normaalia ja luonnollista.

Saariston Vihtori

Ruokkijalla, kuten isoäidilläni oli, saattaa olla kahdenlaisia kissoja – niitä, jotka asuvat selkeästi ulkona ja pihapiirin rakennuksissa ja sitten niitä, jotka pääsevät myös sisälle asuinrakennukseen tai ovat vallan sisäkissoja. Sisällä olevia kissoja ei välttämättä edes päästetä ulos siinä vaiheessa kun ne ovat selkeästi tiineinä, jolloin niiden pennuilla on paljon paremmat mahdollisuudet selvitä. Sen lisäksi ne saattavat olla nykyään leikattuja, madotettuja ja rokotettuja. Näillä kissoilla on yleensä myös nimet - isoäidinkin valokuvakansioista löytyy valokuvia monesta kissasta, ja niiden kuvien vierestä kissojen nimiä. 

Navettakissat taasen - ei niitä nähty silloin 90-luvulla sateessa ja pakkasessa värjöttävinä kissoina. Koettiin, että karja piti navetan talvellakin mukavan lämpiminä, ja kissoille oli tarjolla pehmeitä makuupaikkoja, joten niillä oli hyvät oltavat. Koska tilat olivat aktiivikäytössä ne myös pidettiin siisteinä ja turvallisina. Kissoille oli tehty oviin kulkuaukkoja, joista pääsi kulkemaan navettaan ja lämpimään pannuhuoneeseen vapaasti. Monissa vanhoissa piharakennuksissa voikin ympäri Suomea nähdä näitä navettakissoille tehtyjä kulkuaukkoja.

Monesti populaatiopaikat nykypäivänäkin ovat paikoissa, joissa joskus on ollut karjaa. Yleensä kun karja poistetaan kuviosta, katoaa rakennuksesta lämmöstä osa ja myös karjan ruokinnan paikalle houkuttelevien jyrsijöiden määrä laskee. Paikkojen kunnossapito jää myös rempalleen ja monesti tiloista tulee romuvarastoja. Tämä hankaloittaa kissojen ja niiden jälkipolvien oloa merkittävästi. 

Luonnollisesti niistä navetassakin olevista kissoista huolehdittiin. Tarvitsivathan ne ruokaa ruokavalion täydennykseksi - se oli monesti ainoa hoito, jota kissojen oletettiin 90-luvulla tarvitsevan (valitettavasti yhä edelleen osa ihmisistä olettaa näin). Ruokaa kannettiinkin isoäitini luona ulos isoja määriä useamman kerran päivässä. Pääasiallisesti kissat saivat ruuaksi ihan kissoille suunnattuja kuiva- ja märkäruokia, lisänä meni mm. itse ongittuja kaloja, eivätkä ne joutuneet tyytymään biojätteisiin (esim. puuron syöttäminen kissoille ei ollut mitenkään tavatonta niihin aikoihin). Siihen aikaan melkein jokainen kissa, joka söi kissanruokaa söi Whiskasia ja Latzia, kuten isoäidinkin kissat. 90-luvuilla niitä pidettiin laajasti hyvinä ruokina kissoille ja kuivaruokaa monesti suositeltiin ensisijaisena ruokana jos ihminen täytti kissan ruokakuppia. Nykyään, useamman populaation perusteella voin todeta, että määrä mitä isoäidin kissat saivat ruokaa oli riittämätön. 

Harvalla ruokkijalla on todenmukaista kuvaa siitä kuinka paljon kissoja on. Tähän vaikuttaa se, että samannäköiset kissat menevät helposti sekaisin keskenään. Varsinkin jos porukassa on monta yksiväristä kissaa - ne kahdeksan mustaa kissaa näyttävät hyvin samanlaisilta ja ruokkija voi olettaa, että niitä on vain neljä. Itsekin olen kuullut tarinan kasvaimesta kärsineestä kissasta, joka piti lopettaa. Harmi vain, että ensin lopetettiin se lapsen hyvin identtisen näköinen lempikissa ja sitten vasta se oikea. Molempia kissoja surtiin kovasti. 

Saariston Veikko. Vai onko hän sittenkin Vihtori? Saariston populaatiosta olemme loukuttaneet monta harmaata kissaa, jotka näyttävät hyvinkin samanlaisilta.

Kun isoäiti menehtyi, järjestettiin yhdessä eläinsuojelutahon kanssa kaikkien kissojen loukutus. Tämä ei olisi onnistunut isoäidin elinaikana, koska hänelle olisi ollut kova paikka joutua eroon rakkaista kissoistaan.

Monesti eläinsuojeluyhdistystä lähestytäänkin siinä kohtaa kun ruokkijan kunto huononee niin ettei hän enää pysty huolehtimaan eläimistä tai hän menehtyy ja omaiset eivät halua ottaa kissapopulaatiota vastuulleen. Ruokkija ei välttämättä suostu aiemmin luopumaan tärkeiksi muodostuneista seuralaisistaan ja puuhailusta mitä kissat tuovat. Heistä osa myös pelkää, että kaikki kissat vain lopetetaan ilman harkintaa.

Itse haluan uskon, että isoäitini eläinrakkaana ihmisenä olisi tehnyt muutoksia kissojen pitoon vuosien saatossa samalla kuin ymmärrys asioista yleisesti on lisääntynyt, ja jos lähipiirissä olisi ollut ihmisiä, jotka valistaisivat häntä ja tukisivat viemään kissanpitoa oikeaan suuntaan. Itselleni tämän puolen näkeminen on vaikuttanut haluun tehdä eläinsuojelutyötä ja toisaalta tapaan miten haluan tehdä sitä - kommunikoimalla, kannustamalla muutokseen ja tietoa levittämällä.

Minä, tai kukaan Dewissä, ei hyväksy kuvatunlaista kissojen pitoa ja toivomme, että se olisi jäänyt historiaan. Valitettavasti näin ei ole. Näiltä kissoilta puuttuu kattava terveydenhoito ja nykytiedon valossa hoidossa on useita asioita pielessä.

Itse kuitenkin uskon, että yhä useampi ruokkija on valmis ottamaan apua vastaan, koska tietoa on enemmän ja se tarjoillaan asiallisesti ilman räyhäämistä. Samoin kuin yhä useampi kissanomistaja rokottaa, siruttaa ja leikkauttaa kissansa. Tai on alkanut viime vuosina hoitamaan esim. kissansa hammasterveyttä. 

Jakamalla tietoa ja tarjoamalla apua voidaan ongelmiin puuttua tehokkaammin kuin huutamalla, että ihminen pitäisi lukita alasti kylmään ulkorakennukseen nukkumaan.

- Tekstin kirjoittaja on anonyymina pysyvä Dewin vapaaehtoinen

---

30 vuotta sitten mitä luultavammin ei ruokkijoita kohtaan olisi kohdistettu niin paljon suurta vihaa mitä nykypäivänä, kiitos internetin sekä tiedon leviämisen. Aina kun julkaisemme postauksen koskien populaatiopaikalla olevia huonoja olosuhteita, tai kuvia missä näkyy erittäin huonokuntoisia kissoja saamme seuraavat päivät erittäinkin aktiivisesti seurata kommenttiosioita. Pääosin kommentit ovat meitä vapaaehtoisia rohkaisevia: meitä kiitetään hyvästä työstä, kehutaan olevan kultaakin kalliimpia, ja voivotellaan miten tilanteet ovat noin pitkälle edenneet. Positiivisten kommenttien lukemisen ohella saammekin poistella niitä erittäin huonoja kommentteja, esim. tälläisiä:

Eläinsuojeluyhdistys Dewi ry ei hyväksy minkäänlaista uhkailua, loukkaamista, syrjintää tai kuoleman toivomista ketään ihmistä kohtaan, ei edes kissapopulaation ruokkijaa kohtaan. Pahimmassa tapauksessa erittäin epäasialliset kommentit aiheuttavat sen, että ruokkija kieltäytyy yhteistyöstä ja näin ollen loukutus jää kesken. 

Anonyymina pysyvä Dewin vapaaehtoinen haluaakin tuoda ilmi ruokkijan lähimmäisen näkökulmaa vaikka tapauksesta onkin jo todella pitkä aika, sekä nostaa esille sen miten vanhoillista tietoa vieläkin ihmisillä voi kissoista olla. Ruokkijat ovat ihmisiä siinä missä me muutkin eivätkä ansaitse kommentteja joissa heitä uhkaillaan tai toivotaan kuolevan. 

- Jonna P., sometiimivastaava sekä loukuttaja